Määkijän ensimmäinen päivä

Рет қаралды 47,398

6 жыл бұрын

Heinäkuun ensimmäisenä päivänä, Närängän erämaatilalla Kuusamossa, kymmenen lampaan sekaan oli ilmestynyt valkoinen karitsa. Muuten hiljaisesti laiduntavasta laumasta kantautui määkivän ihmettelyn porina, kun lammas toisensa perään mittaili katseellaan ja kuonollaan tulokasta.
Matalien äänten massan puhkoi kaiken inhimillisen kestokyvyn ylittävä karitsan valitus. Ääni oli kuin suloista samettia, joka tiivistyi määkäisy määkäisyltä kohti kimeää täydellisyyttä.
Äänen takaa kuulsi kuitenkin huoli ja nälkä. Karitsan emä kyllä vastaili kutsuihin matalalla altollaan, mutta muuten se ei tuntunut olevan pienestä kiinnostunut. Emä oli arka, kuopi maata ja piti karitsan loitolla. Pieni ei siis saanut ensimmäistä ateriaansa.
Odottelimme ja toivoimme, että emän käytös alkaisi muuttua. Kenties äidinvaistot heräisivät vasta hieman myöhemmin. Annoimme laumalle tilaa ja rauhaa. Kimeät määkäisyt eivät kuitenkaan lakanneet, eikä emä päästänyt pientä lähelleen.
Aloimme tajuta, että karitsa ei välttämättä selviä enää kauaa. Määkäisyt kaikuivat aina vain heikompina. Myös emän kuopimiskäytös huolestutti.
Kirjallisuutta ja asiantuntijoita konsultoimalla kävi selväksi, että meidän on toimittava. Emä oli saatava kiinni, jotta karitsa pääsisi viimein ternimaidon makuun.
Aiemmin kesysti käyttäytyvä emä oli käynyt hyvin araksi. Yritykset houkutella se lähelle omenin tai leivin epäonnistuivat täysin. Pienikin nopea liike emän suuntaan sai sen juoksemaan avoimen aitauksen toiseen laitaan. Pitkän yrittämisen jälkeen ihmislaumamme macgyver rakensi koivusta ja rautalangasta pitkän suopunkikepin, joka oli nerokkaasti optimoitu tehtävään: sen lenkistä pursusi lampaalle vastustamattomia koivunlehtiä.
Lampaan uskaltauduttua maistamaan ojennettua ansaa, nykäisy lenkistä antoi sen verran aikaa, että se saatiin nalkkiin. Pian emä oli kiikissä vahvojen jalkojen välissä. Se alkoi rauhoittua tajuttuaan, että kyseessä onkin ruokinta-automaatti: jos muutama meistä pitikin sitä paikoillaan, toiset paijasivat ja syöttivät lehtiä, leipiä ja omenoita.
Sitten koitti tärkein vaihe. Karitsa ei kokeiltaessa imenyt sille tarjottua sormea, joten osaisiko se edes toimia emän nisällä? Kannoimme karitsan emän viereen, ja autoimme sitä oikean kohdan etsimisessä.
Pienen hapuilun jälkeen alkoi tapahtua.
Pehmeät huulet ja hellyttävän punainen kieli löysivät nisän. Karitsa ahmi maitoa kuin hädässä, pieni häntä hurjasti vipattaen. Toisen puolen nisällä ihminen lypsi varmuuden vuoksi maitoa tuttipulloruokintaa varten. Se oli paksua kuin mikä, kunnon ternimaitoa.
Toimituksen tuoksinassa emä myös haisteli karitsaa, aivan kuin se olisi alkanut hiljalleen ymmärtää, mistä tässä kaikessa onkaan kyse.
Iltaan mennessä emä ja karitsa alkoivat viettää enemmän aikaa yhdessä, mutta imettämistä emme silti havainneet. Emän hälyttävä, mahdolliseen vielä syntymättömään karitsaan viittaava kuopimiskäytös tuntui vähentyneen. Pieni yritti ajoittain emän jalkojen väliin, mutta tämä ei edelleenkään päästänyt.
Suoritimme siis toisen ruokinnan. Tällä kertaa emä jäi kiikkiin selvästi helpommin ja alistui imetykseen varsin vähillä vastalauseilla. Herkkuja oli jälleen tarjolla mielin määrin. Karitsa ruokaili jälleen ahnaasti. Pieni häntä vipatti, kuten kuuluikin. Muun lauman mennessä menojaan emä ja karitsa makoilivat yhdessä keskellä aitausta.
Lampaat kerääntyivät yöksi kasaan, ja tällä kertaa pieni ei jäänyt sivuun, vaan pääsi emän lähelle.
Aamulla aitausta sai lähestyä pelonsekaisin tuntein. Oliko karitsa selvinnyt yöstä? Makaavasta ohuen villan peittämästä nyytistä oli vaikea nähdä, pihisikö pienessä kurkussa vielä henki, vai oliko kylmä ja todennäköisesti maidoton yö ollut liikaa.
Pian jokin aitauksen tuhansista ötököistä löysi tiensä karitsan kasvoille, ja se tuhahti hyvinvoivan näköisenä.
Lauman heräiltyä mitään ruokkimista ei silti näyttänyt tapahtuvan. Kun ihmiset lähestyivät, karitsa aloitti sydäntäsärkevän määkinän, sillä se oli ymmärtänyt meidän ihmisten olevan avain ateriointiin. Pieni karitsa juoksi hoipertelevin jaloin luokseni, ja yritti imeä niin saapasta kuin housunlahjettakin. Oli siis järjestettävä jälleen ruokinta.
Emä jäi tällä kertaa kiikkiin muutamassa minuutissa. Se alistui syöttämisrituaaliin tottuneesti, nautti herkkuja ja vilkuili imevää karitsaa. Pieni nautti vatsansa täyteen, ja varalla ollut tuttipullo sai vielä hieman täydennystä. Häntä vipatti, ja pahin oli jälleen vältetty. Emän ja karitsan suhde syveni.
.
Tämän jälkeen oma vuoromme lammaspaimenina oli tullut päätökseensä. Meitä seurasi kuitenkin pätevä ja motivoitunut paimenkaksikko, joka otti karitsan asian omakseen.
Tätä kirjoittaessa, karitsan täyttäessä kymmenen päivää, kaikki on Närängällä vielä hyvin. Imettämisestä riutunut emä saa viimein ravitsevampaa ruokaa, ja toivon mukaan seuraavatkin paimenet ovat karitsan vannoutuneita apureita - ainakin siihen asti, että pieni pärjää jo omillaan.